Jos haluat pohtia suuria kysymyksiä, kuten oikeutta ja totuutta, John Katzenbachin Oikeuden puolustaja tarjoaa siihen runsaasti virikkeitä.

Toimittaja Matthew Cowart saa kuolemaantuomitulta vangilta kirjeen, jossa tämä vakuuttaa olevansa viaton. Totta kai he kaikki ovat syyttömiä, Cowart ajattelee, kaikki raiskaukset ja murhat vain tapahtuvat itsekseen. Silti Cowart päättää tutustua tapaukseen.

Mitä syvemmälle hän Robert Earl Fergusonin tapaukseen kaivautuu, sitä enemmän hän uskoo, että miehestä on mustan ihonvärin vuoksi tekemällä tehty syyllinen pienen valkoihoisen Joanien raakaan murhaan.

Vaikka dekkareissa on yleensä synkkä ja myrskyinen yö, on tässä tarinassa ajoittain myös seisahtunut helle. Sellainen, joka saa kaiken näyttämään häilyvältä, väreilevältä ja epätodelliselta. Miljöö peilaa kirjan tarinaa osuvasti. Matthew Cowartin tutkiessa tapausta totuus paljastuu pala palalta, ja taidokkaasti jokainen niistä yllättäen saakin kuvan totuudesta näyttämään erilaiselta. Tutkimuksen edetessä totuuksia tuntuu olevan tarjolla aina uusia.

Robert Earl Fergusonin kuolemantuomio perustui hänen tunnustukseensa, joka kuitenkin oli saatu vähintäänkin kyseenalaisissa oloissa eli poliisin pahoinpideltyä häntä raa’asti. Oliko mies sittenkin viaton, tunnustiko syytön? Kuviota hämmentää toinen kuolemaantuomittu, sarjamurhaaja Blair Sullivan, joka manipuloivuudessaan ja oveluudessaan haastaa jopa Thomas Harrisin luoman psykopaattimurhaajien mestarin Hannibal Lecterin.

Oikeuden puolustaja on syväsukellus valheen pyörteeseen. Nerokkaat käänteet saavat epäilemään kaikkea ja kaikkia. Samalla se on tutkielma totuudesta. Tarina leikkii sillä, että valhe on usein havaittavissa, mutta sen tilalle tarjottavaa totuutta ei kukaan pysty lopultakaan varmuudella todistamaan oikeaksi.

Useiden käänteiden jälkeen kysymys viattomuudesta kääntyy ylösalaisin. Voiko sarjamurhaajan tunnustukseen luottaa, kun osa niistä pystytään osoittamaan valheeksi? Onko loppuosa totta, onko jokin osa totta? Kuinka patologisen valehtelijan puheista tietää, mikä väite on totta, mikä valhetta? Kuten ylivanginvartija Rogers tarinassa toteaa, on olemassa vain kaksi tosiasiaa, syntymä ja kuolema. Niiden välillä kaikki näyttää olevan suhteellisen totta tai valhetta.

Katzenbach käsittelee taitavasti sitä inhimillistä ongelmaa, että kuulijasta riippuu, mitä hän omista motiiveistaan ja odotuksistaan käsin haluaa pitää totena ja mitä ei. Kun kaikki voi näkökulmasta ja kertojasta riippuen olla sekä valhetta että totta, lukija tyytyy nauttimaan elävästä ja yksityiskohtaisesta Floridan rämeiden ja rehevien metsiköiden, pikkukaupunkien pysähtyneisyyden ja 1990-luvulle sijoittuvan tarinan jyrkkien rotuerojen sävyttämän maailman kuvauksesta. Kaleidoskoopin kuva kääntyy, kääntyy ja kääntyy taas.

Erityisen arvostettavaa on, ettei tarina kääntyilystään huolimatta missään vaiheessa muutu epäselväksi. Rikoskirjailijalle on tärkeä taito pitää näin mutkikkaan juonen langat järjestyksessä. Kuka tietää, kuka luulee, kuka uskoo ja kuka toivoo mitäkin. Jännite kantaa hyvin loppuun: voiko oikeus voittaa tällaisessa vyyhdessä mitenkään?

”Tämä on painajainen, hän ajatteli. Kerro totuus niin sinua rangaistaan. Valehtele niin kaikki on hyvin. Hän tunsi otteensa lipsuvan, aivan kuin hän olisi menettänyt otteensa jyrkänteen reunasta. Mutta itse hän oli valinnut sen kavuttavakseen.”
– Matthew Cowart –

John Katzenbach: Oikeuden puolustaja. Book Studio 1995. 571 s.

Suomentaneet Tarmo Haarala ja Heikki Sarkkila.