”Viisivuotiaan ei pitäisi vielä tietää mitään maailman pahuudesta. Heidän kuului elää haavekuvien keskellä paikassa, jossa pahat joutuvat maksamaan teoistaan, ja hyviä ihmisiä on olemassa. Heidän kuului uskoa tulevaisuuteen, toivoon ja oikeudenmukaisuuteen.”

Tuomas Nyholmin Leijona-kirjan tarina ei ole kaunis. Sen sijaan Leijona on vaikuttava ja harvinaisen taidokas suomalainen dekkari.

Alamaailman varjoissa toimiva Caetano de Leon kaappaa Lissabonin rikkaiden perheiden lapsia. Lunnaista ei ole kyse, vaan kaapatut vain katoavat lopullisesti. Kaupunki on kauhun vallassa, eikä kukaan tiedä, kuka de Leon todella on. Kuvernöörin on aika käynnistää korruption ja vuotouhkien vuoksi vahvasti salattu operaatio. Poliisikaksikko Daniel Da Costa ja brasilialaistaustainen Rorion Sinha ryhtyvät jahtaamaan Leijonaa. Metsällä on kuitenkin jo muitakin ja kilpajuoksu salaperäisen tappajan kanssa kiihtyy.

Leijonassa on intensiivinen tunnelma, joka on omalaatuinen yhdistelmä rauhallista, mutta kiihkeää tapahtumasarjaa. Nyholm punoo juonta ovelasti, varmoin ottein ja käänteitä mallikelpoisesti rytmittäen.

Erityiskiitoksena pitää mainita, että karmivissa käänteissä Nyholm armollisesti sekä leikkaa kipurajan kohdassa että juoksuttaa käänteitä siihen tahtiin, että henkeä pystyy vetämään ennen kuin ahdistus on viedä tajun. On taito käyttää lukijan mielikuvitusta luomaan pahimmat kuvat itse ilman, että kirjailija raportoi niitä painajaismaisine yksityiskohtineen.

Nyholm kirjoittaa poikkeuksellisen uskottavasti. Sankarit toki ovat supersankareita, mutta mahdollisuuksien rajoissa. Hyväksikäytön sisältä rikkomissa ja tyhjiksi imemissä henkilöhahmoissa on psykologista oivaltavuutta.

Hurjat taistelut ja pelastuksen käänteet ovat kekseliäitä, mutta nekin pysyvät uskottavina. Rikoskirjaa on helppo keksiä, mutta omaperäisyyden ja realistisuuden kanssa tasapainoilu vaatii jo taitoa.

Leijonassa on tervetullut kansainvälinen klangi. Tapahtumat sijoittuvat Lissaboniin, johon lukija saa näkymät niin piilotetuista kellareista kuin äveriäistä pilvenpiirtäjistä käsin – sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti.

Sijoittaessaan tarinan Portugaliin Nyholm on selättänyt toisenkin kirjailijan haasteen kunnialla. Hän kirjoittaa vieraasta kaupungista ja kulttuurista kuin sisältä päin.
Rohkeasti Nyholm on valinnut päähenkilönsä vieraista kulttuureista, Portugalin lisäksi Brasiliasta. Hän ei sorru olojen ihmettelyyn suomalaissilmin, vaan hahmot pysyvät eheästi omien kulttuuriensa kasvatteina. Vaikka Nyholm esittelee Lissabonia paikoin kortteli korttelilta, hän ei sorru matkaopaskirjallisuuden kerrontatyyliin.

Laatudekkarissa on toteuduttava neljä juonen tasoa: emotionaalinen, älyllinen, moraalinen ja psykologis-temaattinen taso. Tässä kirjassa tasot on mietitty loppuun saakka, ja ne mittelevät tasavahvoina läpi tarinan. Jännityksen ohella lukija pyörii tuuliviirinä eri syyllisvaihtoehtojen välillä, pysähtyy maistelemaan ihmistä ja elämää kommentoivia havaintoja ja tuskailee mikä on oikein, mikä väärin – tai voiko oikeaa koskaan olla ilman väärää.

Rähjäisyyttä ja synkkyyttä on miljöössä ja hahmoissa mustan dekkarin luonteen mukaisesti. Muutenkin Leijona osoittaa Nyholmin hallitsevan tyylilajin taidot ja perusrakenteet. Tämä lupaa hyvää selvästi rikossarjan avaukseksi suunnitellun kirjan jatko-osille. Daniel Da Costan kiinnostavalle hahmolle pedatun synkän menneisyyden salat saavat odottamaan niiden valkenemista, ehkäpä vasta monen monen kirjan kuluttua. Dekkarien lukemisessa onkin parhaimmillaan kyse sarjamaisuuden tuottamasta pitkitetystä nautinnosta.

Erityistä on myös, että Leijona on huolellisesti viimeistelty kirja viimeistä sanaa myöten. Nykyisin suomalaista kaunokirjallisuutta vaivaa löysä viimeistely, ikään kuin kirjailijat ja kustannustoimittajat tyytyisivät 80-prosenttiseen onnistumiseen. Tai ehkä tekijöiltä vain loppuvat voimat pitkien romaanien äärellä. Leijona on kuitenkin kirja, joka on rakenneltu ajatuksella viimeiseen pisteeseensä saakka, eikä tätä kirjaa siksi todellakaan voi jättää kesken.

Koska Leijona on palkitseva poikkeus suomalaisessa dekkarigenressä, lisättäköön tähänkin poikkeuksellisesti pari ajatusta Leijonan saamista kirja-arvioista. Toisinaan kesken väsähtäneen kirjoitustyön lisäksi arvioijatkin päästävät läpi keskeneräistä kritiikkiä. Jos Leijonan luettuaan ei ymmärrä, miksi vain rikkaiden lapsia oli alettu kaapata, syynä on enemmänkin huolimaton lukeminen kuin kirjan epäuskottava juoni. Tai jos rikoskirjan käänteet tuntuvat liian nopeilta tai maailmankuva yksipuolisen synkältä, ei teoksen edustaman kirjallisuudenlajin piirteitä ole ehkä jaksettu pohtia loppuun saakka. Vaaleanpunaista henkilödraamaa harvoin löytyy mustaksi asti kovaksikeitetystä trilleristä ja poliisiromaanista. Jos Leijona taas tuntui tutulta, se lienee onnistunut konservatiivisen rikoskirjallisuuden vaatimusten täyttämisessä varsin hyvin.

Tuomas Nyholm: Leijona. Otava 2017, 365 s.

Taina Kuuskorpi